Psykoterapia vs. Logoterapia

Miten nöyryyttävää onkaan hakea apua ammattilaiselta masentuneisuuteen tai ahdistukseen kun tietää että joutuu kertomaan elämänsä kaikki likaisimmatkin yksityiskohdat ja ettei voi olla varma siitä saatko edes apua vai annetaanko reseptit vaan kouraan ja lähetetään kotiin yksin oman onnensa nojaan. Psykoterapia pyrkii poistamaan "vian" stradegisella tavalla johon usein kuuluu joitakin harjoituksia joita potilaan tulee suorittaa. Automaattisesti, jos potilas ei ole onnistunut sourittamaan harjoitusta halutulla tavalla tai epäonnistuu, se on hänen vikansa. Psykoterapia näkee ihmisen "uudelleen ohjelmoitavana" ärsykepesänä. Voiko se tarjota ihmiselle lohtua? Logoterapia voi! Logoterapia keskittyy potilaan positiivisiin puoliin ja näkee usein tarkoituksen karuimmassakin kohtalossa.



On vaarallista, jollei kansa suostu näkemään, ettei kaikkea voida korjata, ei edes väkivalloin. nimenomaan tämä nykyajan teknistynyt ja mekanisoitunut psykoterapia on monessa tapauksessa saanut tartunnan tällaisesta lapsellisesta kaiken korjaamiseen uskomisesta. Huoletta laaditaan harjoitusohjelmia mitä tahansa oiretta varten, ja syy sysätään kevytmielisesti potilaan niskoille, jollei hän pystykkään täyttämään tätä harjoitusohjelmaa. Mikä psykologian alue pohtii niitä vääjäämättömiä asioita, joita ei voi muuttaa?


On oikeutettua kysyä, onko psykoterapia ylipäätään vakavasti otettavaa tiedettä. Onhan ihmiskunta vuosituhansia tullut toimeen varsin hyvin ilman tieteellistä psykoterapiaa eikä sen perusteella näytä jääneen kovinkaan paljosta paitsi. Toisaalta kaikenlaisia psykoterapeutteja on ollut kaikkina aikoina henkilöitä, jotka tiettyä, persoonallista voimaa henkivällä olemuksellaan, notkeilla sanoillaan ja vakuuttelukyvyillään ovat kyenneet lohduttamaan ja auttamaan apua ja lohtua tarvitsevia, joskin useimmiten määrätynlaisen maailmankatsomuksen taustaa vasten.

Kärsiville luvattiin usein lohtua ja oikeudenmukaisuutta tuonpuoleisessa tai sitten heidän kärsimyksensä tulkittiin koetinkiviksi tiellä onneen, turvauduttiin suggestiivisiin menetelmiin pahan karkoittamiseksi sielusta, ja filosofis-eettiset ihannekuvat auttoivat yksilöä asettumaan kohtalonsa yläpuolelle. Psykoterapia oli uskontoa ja päinvastoin.

Tälläinen sidonnaisuus mystiikkaan tosin vaikeutti pitkään tieteen tunkeutumista psykoterapian alueelle, ja nyt kun me yritämme löytää järjellisiä selityksiä ihmisten järjettömälle käyttäytymiselle ja tarjota järkevää apua yhtä järjettömän tuntuisessa sielun hädässä, joudumme taiteilemaan hyvin kapealla harjanteella kahden pohjattoman kuilun välissä, kahden kuilun, josta toinen merkitsee vajoamista takaisin mystiikan synkkiin syvyyksiin ja toinen luisumista "sielujen manipuloinnin" epäinhimillisen koneiston rattaisiin.

Onko psykoterapiasta lopultakin tullut vakavaa tiedettä, kun se on joutunut kulkemaan pitkän tien halki noituuden ja salaliittojen tiheikön, ohi silmänkääntötemppujen ja demagogiikan, okkultismin ja fanaattisuuden kulissien?

Aikakautemme monenkirjavat tulokset paljastavat kiusallisella tavalla tämän jättimäisen sielunpajan monipuolisen laitteiston ja siinä pajassa on melkein mitä tahansa - paitsi sielua. Psykoterapeutit on ikään kuin pakotettu uhkarohkeaan nuorallatanssiin taiteilemaan vanhojen katsomusten ja uusien näkökantojen välillä, tasapainoilemaan tulkinnan ja totuuden, spekuloinnin ja ohjelmoinnin välillä. tietämme viitoittavat pelottavan harvat lujat kriteerit, joilla nykyisten psykomarkkinoiden kaaoksessa vielä on yleistä pätevyyttä.

Logoterapia kykenee yhdistämään tieteellisyyden ja inhimillisyyden onnistuneeksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi ja vahvistaa näin luottamusta psykoterapiaan, varsinkin kärsivän ihmisen luottamusta siihen. Sillä juuri kärsivä ja apua etsivä ihminen on psykoterapian koetinkivi: Missä ei enää voida auttaa, siinä täytyy vielä kyetä lohduttamaan, ja siinä missä ei enää löydy lohdutusta, siinä psykoterapia menettää arvonsa.



Vanhoja näkemyksiä


Kun katsomme taaksepäin psykoterapian alkulähteille, toteamme, ettei siellä näy jälkeäkään lohduttamisesta. Kaikki uskonnot ovat suoneet ihmiselle lohtua jossakin muodossa, mutta syvyyspsykologit eivät. Kun psykoterapia vuosisadan vaihteessa kehittyi itsenäiseksi lääkäreiden käyttämäksi hoitomuodoksi vaatien jopa pääsyä tieteiden piiriin, sillä oli hyvin selvä pyrkimys nousta metafyysisestä kehostaan. Inhimillisten motiivien löytäminen, alitajuisten viettien ja tiedostamattomien mielenliikkeiden paljastaminen ja mielen taustalla piilevien, salaisten tarkoitusten tunnistaminen tuli sen keskeiseksi tehtäväksi. Syvyyspsykologit olivat alusta pitäen harjaantuneita etsimään, tunnistamaan ja selittämään ihmiselämän negatiivisia puolia. Ja tähän työhön he tarvitsivat inhimillisiä heikkouksia, eläimellisen estottomia toiveunia ja viettisymboleja, joista he voivat tehdä sitten johtopäätöksensä. Niin psykoterapia alkoi työskentelemään kielteisyyden pohjalta, jolle psykologiset tulkinnat voitiin rakentaa, myönteisyys ei ollut niinkään kiinnostavaa, sitä ei käytännöllisesti katsoen tarvittu ja sen vuoksi siihen suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti ja tutkien oliko siinä ehkä sittenkin jotain kielteistä piilotettuna. Ja usein positiivinen kiistettiin kokonaan, jolloin irtaantuminen metafysiikasta näytti tapahtuneen lopullisesti, sillä jokainen ihanteellinen tai eettinen arvo voidaan tulkita myös "pelkäksi primitiivisten viettien sublimoinniksi", jolloin sellaiset käsitteet kuin rakkaus, usko, uskollisuus tai omatunto katoavat itsestään.

Kyynikoille ja nihilisteille koittivat nyt suorastaan paratiisilliset ajat, ateistien rinta paisui, filosofit löysivät inhimillisen olemassaolon tarkoituksettomuuden ja taiteilijat ammensivat rohkeutta ilmaista itseään epäesteettisesti; lopultakin ihmiseltä, tältä vuosisatoja vanhalta "Jumalan kuvalta" oli riisuttu naamio, ja jäljelle olivat jääneet vain viimeiset surkeat rippeet hänen omanvoitonpyynnistään ja himoistaan löytää itselleen tyydytystä.

Tuon ajan ihmiskuva ei liioin juuri antanut pelivaraa vapaalle järkevälle päättelylle, ihminen nähtiin pikemminkin kolmen, vielä melko mystisen voimasektorin tiimellyskenttänä: idin, egon ja superegon.

Vielä nykyäänkin psykoterapian peusperiaate on pysynyt samana, terapeuttisissa keskusteluissa pyritään pääasiassa yhä vieläkin paljastamaan potilaan menneisyyden tapahtumia ja hänen nykyisiä pyrkimyksiään, ja siihen liittyy kiistatta ihanteiden arvon riistäminen. Mutta koska vain arvokäsitykset ja ihanteet pystyvät säilymään suurimmassakin ahdistuksessa, niin tästä järjestelmästä ei löydy minkäänlaista kiinnekohtaa lohduttamiselle. Tämä on siis se toinen kuilu, joka uhkaa nykyaikaista ja vastuuntuntoista psykoterapeuttia hänen taiteillessaan tällä kapealla harjanteella, toisin sanoen vajoaminen arvot riistäviin tulkintoihin.

Kärsivän ihmisen kanssa tekemisiin joutuva ei saa suurentaa toisen kärsimystä vain saadakseen selville "totuuden", joka on yhtä sensaatiomainen kuin jutut idistä, egosta ja superegosta ja niiden keskinäisestä valtataistelusta.

Syvyyspsykologit eivät olleet ainoita oman aikansa ihmiskuvan raaputtajia. Behavioristit ottivat vuosisadan keskivaiheilla päämääräkseen toimia ankaran tieteellisesti eivätkä hyväksyneet enää mitään mikä ei ollut selvästi todistettavissa. Behaviorismi ei nähnyt ihmistä enää sisäisten voimien taistelutantereena mutta ei "minään muunakaan", sillä koska kukaan ei pysty näkemään ihmisen psyykeen, se julistettiin muitta mutkitta "tyhjäksi", ikään kuin tuoksi kuuluisaksi "mustaksi laatikoksi", jonka sisältöä kukaan ei tunne. Näihin aikoihin "sielu" rupesi häviämään psykologiasta, sillä sieluksi oli vuosisatojen ja vuosituhansien ajan kutsuttu tuota ihmisen sisintä, joka on vallan muuta kuin näkyvä ja tutkittavaksi soveltuva elin. ja tämä sisin selitettiin yhtäkkiä tieteellisesti tyhjäksi. Tosiasiassa behavioristinen ajattelu on sen aikakauden lapsia, jona syntyivät myös nykyisen tietokonejärjestelmän ja ensimmäisten robottimallien perusteet, joten vastaavuuksia ei voi jättää huomiotta.

Harkitaanpa siis taas, kykeneekö käyttäytymisteorian psykologinen malli antamaan lohtua kärsivälle ihmiselle: automaatti voidaan kytkeä uudelleen, korjata, ohjelmoida uudelleen, mutta voidaanko lohduttaa? Oletamme, ettei automaatti mitään lohdutusta tarvitse. Mutta jos ihminen käsitetään automaatiksi, mitä sitten? Eikö hänkään silloin tarvitse lohtua?

Tässä juuri on "sieluttoman" psykologian ristiriita. Jos se haluaa pysyä johdonmukaisena, sen on pysyteltävä niinkin ilmeisten inhimillisten ilmiöiden kuin ilon, toivon, murheen ja tuskan ollessa kyseessä mitattavissa olevien käyttäytymismallien tieteellisen tarkasti määrätyissä rajoissa. Sillä on vain yksi keino päästä pois tästä ahdingosta, sen on myönnettävä, etteivät nämä asiat kuulu sille, ja juuri tähän ratkaisuun tämä psykologian suuntaus on päätynytkin. Monista nykyaikaisista ja positiivisista yllykkeistä huolimatta käyttäytymisteoria ei ole kyennyt laajentumaan inhimilliselle tasolle vaan se on muovautunut hoitoteknologiaksi ja sellaiseksi se on jäänyt. Siksi sen toimintamallissa ei ole lainkaan varauduttu lohduttamaan kärsivää ihmistä. Se keskittyy yksinomaan muokattavissa oleviin ilmiöihin ja sen "strategiana" on puuttua olemassa olevaan ärsyke-reaktio-ketjuun, sammuttaa siinä vanhoja kytkentöjä ja rakentaa uusia.


Viktor E. Frankl on nostanut tunnettujen syvyyspsykologisten ja behaviorististen teorioiden vastakohdaksi ihmiskuvan, jossa kaiken psykofyysisen ja psykososiaalisen leikittelyn ohella on vielä tilaa ihmisen henkisille ulottuvuuksille, jotka määritelmän mukaan ovat inhimillisen vapauden ulottuvuuksia eivätkä siis determinististen lainalaisuuksien orjia. Mitä tämä vapaus tarkoittaa? Frankl ymmärtää vapauden vapaudeksi tehdä jotakin, nimittäin vapaudeksi suhtautua luontevasti omaan sidonnaisuuteensa. Kyse on ihmisen valinnan mahdollisuudesta hänen joutuessaan vastaamaan kohtalonsa asettamiin haasteisiin.

Tässä törmätään ensi kertaa psykologian historiassa kiintopisteeseen, joka lupaa kärsivälle ihmiselle lohtua ja apua, oli hänen kohtalonsa sitten kuinka väistämätön tahansa. Franklin myötä psykologia on ikään kuin saanut "sielun" takaisin, tosin korkeammalla, henkisellä tasolla. Frankl on vakuuttunut siitä, ettei ihminen missään tapauksessa eikä missään olosuhteissa ole kohtalonsa armoilla. Kohtalonomaisuus merkitsee myös sellaista tekijää, jonka puitteissa ihmisen vapaus vasta voi päästä kehittymään. Se merkitsee myös haastetta ihmiselle, joka tosin kuin eläin pystyy suhtautumaan kohtaloonsa tavattoman monin eri tavoin, ja joka kykenee tekemään omakohtaisen valinnan mutta joka, taaskin kuin eläin, joutuu myös vastaamaan valinnastaan. Logoterapiassa monta ongelmaa pystytään lieventämään jo yksinomaan sillä, että potilas ohjataan näkemään ne mahdollisuudet, joiden kautta hän pääsee kohtalonsa herraksi sen sijaan että hän kiertää epätoivoisesti ajatuksineen järkkymättömien tosiasioiden ja niiden mahdollisten syiden tai seurauksien kehää löytämättä minkäänlaista ulospääsyä.

Ihmisen toiminta motivaatiolla täytyy olla korkeammat kriteerit kuin pelkkä tarpeiden paine, niin kuin pitkään on luultu. Frankl kutsuu tätä korkeampaa kriteeriä, tätä ihmisen henkisen valinnanvapauden tunnusmerkkiä "haluksi löytää kaikelle tarkoitus".




Lähdetiedot: Elisabeth Lukas, Elämäni voimat @ Kirjayhtymä, Helsinki